Kuten yleensäkin valtioiden syntyprosesseihin, niin myös Israelin itsenäistymisen tapaukseen liittyy kosolti dramatiikkaa, myyttejä ja kilpailevia tulkintoja.

Koska Israelin itsenäistyminen 14. toukokuuta 1948 muodosti todellisen lähtölaukauksen nykyiselle Lähi-idän konfliktille, on syytä tarkastella Israelin itsenäistymistä ja sen synnyttämiä tunteita historiallisesta perspektiivistä. Kaiken konfliktin aiheuttaman inhimillisen kärsimyksen keskellä on vaarana, että sen sijoittaminen asiaankuuluvaan historialliseen yhteyteen unohtuu.

Israelin syntyä tulkitaan yleensä mustavalkoisesta asemasta. Vastakkain ovat Israelin kansallinen historiantulkinta, sionistinen narratiivi ja arabimyytti. Karkeasti voi sanoa, että länsimaissa, etenkin tiedotusvälineissä, Lähi-idän konfliktia ja sen syntyhistoriaa tulkitaan näiden kilpailevien kertomusten kautta.

Yhdysvaltain johtava media peilaa pääsääntöisesti Lähi-idän tilannetta sionistisen myytin kautta. Yhä useammin Euroopassa, etenkin vasemmiston piirissä, Lähi-idän konfliktia ja Israelin syntyä tulkitaan arabimyyttiä mukaillen. Myös Suomen lehdistö on yhä useammin omaksunut eurooppalaisen Israelin vastaisen raportoinnin ilman kritiikkiä.

Mitä nämä tulkinnat sitten ovat?

Sionistisen kerronnan mukaan Palestiina on historiallisesti juutalaisuuden ydinalueita. Ennen juutalaisten paluumuuttoa Palestiinaan 1900-luvun alkupuoliskolla arabien asuttama Palestiina oli lähes hylätty takapajuinen arabipaimentolaisten asuttama aavikko. Juutalaisten tulon myötä Palestiina alkoi modernisoitua.

Palestiinan nykyaikaistuminen oli sionistien mukaan myös alueen arabiväestön eduksi. Juutalaisilla ei ollut aikomusta karkottaa arabeja Palestiinasta, mutta arabien itsepäisyys synnytti Lähi-idän konfliktin. Israelin julistauduttua itsenäiseksi keväällä 1948 arabit aloittivat sodan, jonka tavoitteena oli juutalaisten työntäminen mereen.

Palestiinan pakolaisongelma syntyi sionistien katsantokannan mukaan arabien omista toimista, sillä arabien johtajat määräsivät heidät poistumaan. Sodan jälkeen Israel on ollut valmis neuvottelemaan sovinnon löytämiseksi, mutta arabit eivät ole edes tunnustaneet Israelin valtion olemassaolon oikeutta. Viimein holokausti teki juutalaisvaltion synnyn lähes mahdottomaksi, sillä valtaosa uuden valtion rakentajista oli tuhottu natsi-Saksan kuolemanleireillä.

Kilpailevana kerrontana on arabimyytti, joka on vuosikymmenien kuluessa kasvattanut suosiotaan. Sen mukaan sionismin, kolonialismin ja imperialismin välille voidaan vetää yhtäläisyysmerkit.

Juutalaisten tarkoituksena oli arabimyytin mukaan jo alusta alkaen kolonialistinen Palestiinan asutuspolitiikka, jonka päämääränä oli ajaa arabit Palestiinasta. Toisen maailmasodan jälkeen juutalaiset ovat käyttäneet holokaustia sumeilematta hyväkseen moraalisen pääoman ja sympatioiden keruuseen maailmalla, vaikka todellisuudessa Israel on rasistinen apartheid-valtio.

Holokaustista Israelin tärkeimpänä ”vientituotteena” on kirjoitettu paljon. Kirjoittelun määrä ei kuitenkaan vastaa laatua, sillä kirjoituksissa on lähes poikkeuksetta sama mustavalkoinen perusvire.

Entinen ulkoministeri Erkki Tuomiojan kertoi Suomen Kuvalehdelle vuonna 2001 seuraavaa: ”Israelin toimintaa on erityisen vaikea ymmärtää sen takia, että juutalaisten jos keiden pitäisi tietää, kuinka hirveää on, kun kokonainen kansa joutuu vainon kohteeksi” (Suomen Kuvalehti 34/2001, 19).

Tässä voitaisiin sitten myös ihmetellä, miksi suomalaiset ovat suhtautuneet ja yhä suhtautuvat niin ”sydämettömästi” neuvostoliittolaisiin tai venäläisiin. Pitkäaikaisesta sorrosta viisastuneina suomalaisten olisi pitänyt huoltaa neuvostoliittolaisia sotavankejaan hieman paremmin. Harvoin ovat kansat, juutalaiset, suomalaiset tai muut viisastuneet sorrosta.

Tuomiojan kanssa samoilla linjoilla on nyt jo edesmennyt Antti-Veikko Perheentupa Kanavassa vuonna 2007 julkaistussa kirja-arvostelussaan. Hänelle Israelin toimien ymmärtämisen ”suurin kysymysmerkki... liittyy siihen, miten omassa historiassaan toistuvaa sortoa kokeneet juutalaiset voivat kohdella toista kansaa niin sydämettömästi” (Kanava 7/2007, 492).

Perheentupa jatkaa: ”Holokaustin synnyttämä avuton viha ei voi suuntautua oikeaan kohteeseensa, tarvitaan sijaiskohde, arabit, jotka ovat asuttaneet Jehovan heille [juutalaisille] lupaamaan maahan. Tämä on vian yksi esimerkki siitä, miten vahvasti irrationaaliset kollektiiviset tunteet vaikuttavat historian kulkuun.”

Tuomioja puolestaan päivittelee, miten on ”järkyttävää, että jotkut [israelilaiset] ajavat suhteessa palestiinalaisiin samanlaista politiikkaa, jonka uhreiksi he joutuivat 1930-luvulla”.

Väite on älytön, ja siihen otti kantaa myös Israelin suurlähettiläs Miryam Shomrat Suomen Kuvalehden numerossa, joka seurasi Tuomiojan kommentteja.

Shomrat kuittasi, että natsirinnastus ”hämärtää käsitystä siitä, mistä Lähi-idän kriisissä on perimmältään kyse”. Hän jatkoi: ”On sekä harhaanjohtavaa että vaarallista luoda kuvaa, jonka mukaan kriisin taustalla olisivat lähinnä rodulliset ja uskonnolliset ristiriidat.” (Suomen Kuvalehti 35/2001, 16.)

Natsismin ja sionismin analogia ontuu pahasti, kun sitä tutkaillaan historiallisesta näkökulmasta. Toisin kuin aikanaan natsi-Saksassa, Israelissa ei uskota juutalaisten olevan yli-ihmisiä, eikä tätä rodullisen hegemonian ajatusta toteuteta massatuhon keinoin.

Kuten Bernard Harrison on tehnyt, voidaan kysyä, keräävätkö Israelin asevoimat ”alempaan” rotuun kuuluvia kuolemanleireille lähetettäväksi? Missä ovat kuolemanleirit? (Harrison, 2006, 78).

Analogian käyttö on vielä vaarallisempaa, koska tällainen retoriikka on omiaan lisäämään juutalaisten jo valmiiksi yliherkkää pelkotilaa ja siten vaikeuttaa Lähi-idän konfliktin ratkaisemismahdollisuuksia.

Lisäksi analogia toimii katalysaattorina arabimaissa riehuvalle, perinteiselle antisemitismille. Mikäli arabit mieltävät natsismin ja sionismin analogian yleisesti hyväksytyksi mielipiteeksi länsimaissa, lisää se samalla arabimedian legitimiteettiä natsianalogian hyväksi käyttämisessä.

Tuomiojan kommentit olivat palestiinalaisten terroritekojen sympaattista ymmärtämistä – jos ei kuitenkaan suoranaista hyväksymistä.

Palestiinalaisia on tietenkin ymmärrettävä, mutta heidän terroritekojensa yliolkainen katsominen vain lisää terrorin legitimiteettiä. On muistettava, että vaikka vasemmiston piirissä elävät antikolonialistiset ja rasismin vastaiset ajatukset ovatkin tärkeitä, ne eivät osu Lähi-idässä oikeaan kohteeseen.

Holokaustin käyttäminen poliittisena lyömäaseena Israelin syntyhistoriaa tulkitessa on valitettavaa, sillä sen avulla voidaan häivyttää todelliset kansainvälisen oikeuden ja velvoitteiden perusteet, joilla Israelin valtio itsenäistyi.

Holokausti voi olla kausaalisesti sidottuna Israelin itsenäistymiseen, sillä kuolemanleirien selviytyjät halusivat ensisijaisesti jättää Euroopan rauniot ja paeta juutalaisille ystävälliseen ”omaan” maailmaan eli Palestiinan juutalaisalueelle. Juridisesti holokaustilla ei silti ole mitään tekemistä Israelin itsenäistymisen kanssa.

Ajatus, että juutalaisten kautta historian kokema sorto jotenkin oikeuttaisi kansallisvaltion synnyn, on järjetön. Se on yhtä järjetön kuin se ajatus, että uskonnollinen vainoaminen, jota Mayflower-laivalla vuonna 1620 Plymouthista Amerikkaan paenneet englantilaiset separatistit kokivat, ”oikeuttaisi” Massachusettsin valtion synnyn, kuten Bernard Harrison on todennut (Harrison, 2006, 81).

Ex-ulkoministerin kommenteista olisi voinut päätellä, että Lähi-idän konfliktissa on vain yksi aggressiivinen osapuoli. Hänen mukaansa ”Israel kylvää loputonta vihaa”. Lisäksi Tuomiojaa kauhistutti, että ”Israelin linjana on nujertaa, nöyryyttää, alistaa ja köyhdyttää palestiinalaiset.” (SK 34/2001.)

Tuomioja ei koulutuksestaan huolimatta ainakaan puhunut historiantutkijan äänellä, sillä konfliktin historiallinen konteksti oli hänen kommenteissaan tyystin kadoksissa.

On kiistaton tosiasia, että Lähi-idän vuosien 1948, 1967 ja 1973 suuret sodat ovat olleet arabimaiden hyökkäyssotaa, kun juutalaiset ovat tulleet retorisesti tuhotuksi ympäröivissä arabimaissa. On traagista, että sodat ovat tuottaneet suunnattomasti kärsimystä ja vain kaksi rauhan sopimusta alueella: Israelin ja Egyptin rauhan vuonna 1977 sekä Israelin ja Jordanian rauhan vuonna 1994.

Israel on ollut haluton luopumaan alueistaan, joita se on valloittanut näissä sodissa ja etenkin vuonna 1967. Usein tämä nähdään syynä Lähi-idän konfliktin jatkumiselle. Historiallisten esimerkkien valossa argumentilta kuitenkin putoaa pohja. On nimittäin syytä palauttaa mieleen YK:n päätöslauselma 242 vuodelta 1967.

YK:n päätöslauselmassa on kaksi tärkeää kohtaa. Ensimmäisessä Israelia velvoitetaan vetämään asevoimat pois valloitetuilta alueilta – ei kuitenkaan ”kaikilta valloitetuilta alueilta”. Toisessa kohdassa velvoitetaan osapuolia lopettamaan kaikki sotilaallisuudet sekä kunnioittamaan toisen valtion itsenäisyyttä, alueellista suvereniteettia ja oikeutta poliittiseen itsenäisyyteen. Viimein osapuolilta vaaditaan oikeutta elää tunnustettujen ja turvallisten rajojen sisäpuolella ilman väkivallan uhkaa.

Tuskin mikään valtio Israelin tilassa voisi hyväksyä ensimmäistä kohtaa eli vetäytymistä ilman painavia takeita jälkimmäisen täyttämisestä. Tosiasiassa Israel on tunnustettu päätöslauselman 242 mukaisesti arabimaiden suunnalta vain kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla Israel on toiminut YK:n edellyttämällä tavalla. Palestiinan johto on puolestaan itsepäisesti pitänyt kiinni kolmesta ei-lauselmasta: ei rauhaa Israelin kanssa, ei neuvotteluja Israelin kanssa, ei Israelin tunnustamista.

PLO:n ja Palestiinan väliaikaishallinnon mukaan Israelilla ei ole oikeutta valtiolliseen suvereniteettiin, ja Palestiinan ”vapauttamisen” ehtona on juutalaisten työntäminen mereen – puhumattakaan äärijärjestöjen, kuten Hamasin, retoriikasta. Onko ihme, että holokaustin varjot kummittelevat juutalaisten mielissä ja Israel – ex-ulkoministeriä lainatakseni – alistaa palestiinalaisia?

On tietenkin ironista, että voimakkaat arabitahot itse pitävät yllä tai ainakin laajalti vaikuttavat holokaustin noidankehään vaatimalla Israelin tuhoa. On valitettavaa, että arabien Lähi-idän ei-politiikka haittaa eniten heidän omaa asiaansa, mikä on myös lähestulkoon koitunut tuhoisaksi Palestiinan pakolaisille itselleen. Tätä on sekä heidän itsensä että Euroopan ja Suomen vasemmistolaisten rauhanaktivistien vaikea myöntää.

Arabien keskuudessa vuoden 1948 sota tunnetaan nimellä nakba, katastrofi. On kiistämätöntä, että juutalaiset hävittivät yli 400 kylää karkottaen arabit joko maanpakoon tai arabikyliin vuosina 1948–49. Lisäksi voidaan mainita äärijuutalaisten myös käyneen terrorikampanjaa Ison-Britannian joukkoja vastaan alueella, erityisesti vuosien 1944–48 aikana.

Kun Israelin itsenäistymisestä tuli kuluneeksi 60-vuotta vuonna 2008, Suomen sanomalehdistö noteerasi asian pääsääntöisesti palestiinalaisten kannalta – poikkeuksena Kaleva ja Aamulehti, jotka käsittelivät aihetta pääkirjoituksissaan sekä Pohjolan Sanomat ja Kouvolan Sanomat, jotka julkaisivat allekirjoittaneen kolumnin.

Esimerkiksi Turun Sanomat lainasi STT:n artikkelia, jonka mukaan ”palestiinalaisille Israelin valtion synty on yhtä kuin nakba... Israelin itsenäisyysjulistus synnytti sodan, ja yli 700 000 palestiinalaista joutui pakenemaan kodeistaan” (15.5.2008).

Pohjalainen siteerasi palestiinalaisministeri Azzam al-Ahmadia: ”Palestiinalaisten kansa on yhä olemassa ja että se on tuon vääryyden [Israelin itsenäistymisen] uhri” (15.5.2008).

Vuoden 1948 sota oli alkusysäys sekä yhä jatkuvalle pakolaisongelmalle että Israeliin jääneiden arabien toisen luokan kansalaisuudelle. Nakba siis.

Toisaalta harvoin mainitaan, että samaisen sodan seurauksena arabimaista karkotettiin yli 750 000 juutalaista – siis hieman enemmän kuin juutalaisten karkottamien arabien lukumäärä – jotka olivat asuneet näillä mailla sukupolvien ajan aivan kuten arabit Palestiinassa. Karkotetut juutalaiset muuttivat joko länsimaihin tai Israeliin.

Arabimaat ovat tehneet hyvin vähän palestiinalaispakolaisten hyväksi, koska pakolaisongelma on oiva – mutta epäinhimillinen – kanava, jonka avulla he voivat esittää julkisuudessa mitä kirjavimpia argumentteja Israelista, Yhdysvalloista, Euroopan unionista tai vaikka mistä. Kuten Erkki Tuomiojan kommentit osoittavat, myös Palestiinan asiaan puututaan yksioikoisesta näkökulmasta.

Ainakin jälkiviisaasti todeten suurin katastrofi liittyy mahdollisuuteen estää koko Lähi-idän konflikti, mikäli arabijohtajat olisivat olleet valmiita hyväksymään YK:n ehdottaman jakosuunnitelman.

On syytä muistaa, että Lähi-idän konfliktin perustavaa laatua olevana ongelmana on nimenomaan kysymys Palestiinan ja Israelin itsenäisistä valtioista. Juuri tätähän YK tarjosi: kaksi suvereenia valtiota Palestiinaan, juutalainen ja arabivaltio.

Kompastuskiveksi kerrotaan muodostuneen kuitenkin sen, että juutalaisille luvattiin 55 prosenttia Palestiinan maa-alueista, vaikka he olivat alueella selvänä vähemmistönä.

Ainoastaan Transjordanian hallitsija Abdullah olisi ollut valmis Palestiinan jakoon, kun Egypti, Syyria, Libanon ja muut arabivaltiot vastustivat. Toisaalta on muistettava, että ongelmaksi on muodostunut koko Palestiina-käsite.

Balfourin julistuksessa vuonna 1917 juutalaisvaltioksi käsitetty alue oli varsin pieni osa koko Palestiinasta. ”Palestiinaa” oli ennen ensimmäistä maailmansotaa hallinnut Ottomaanien imperiumi, mutta hävityn sodan tuloksena alue siirrettiin voittajavaltojen hallintaan.

Arabeille muodostettiin oma valtio eli Transjordania, joka käsitti 80 prosenttia silloisesta Palestiinan määrityksestä. Juutalaiset ajettiin pois uuden valtion alueelta, ja heidän tuli asettua Palestiinan länsipuoliskolle, joka juutalaisten ja arabien tuli keskenään vielä jakaa.

Lisäksi on muistettava, että juutalaisille luvatusta maa-alueesta ison osan lohkaisi Negevin aavikko, joka ei aikaisemmin ollut kelvannut juutalaisten tai arabien asutettavaksi.

On vaikea kuvitella, että Palestiinan arabit olisivat suostuneet vaihtamaan osia juutalaisten kanssa maakysymyksessä, vaikka historiankirjoituksessa nimenomaan painotetaan sitä, että juutalaisille luvattiin Palestiinan alueesta isompi osa. Siitä lähtien kun brittiläinen Peelin komitea ehdotti Palestiinan jakoa kahteen valtioon vuoden 1937, Palestiinan arabit ovat todellisuudessa jatkuvasti torjuneet ajatuksen – niin vuonna 1947 kuin vuoden 2000 Camp David–Taba-ehdotuksenkin.

Palestiinan ollessa sisäisesti hajautunut on vaikea uskoa, että suuria harppauksia Lähi-idän konfliktin selvittämiseksi tullaan näkemään vähään aikaan.

Perheentupa katsoi kirjoituksessaan, että muutosta edistäisi vahva paine kansainvälisen yhteisön taholta. Sellaista ei hänen mukaansa kuitenkaan ollut näköpiirissä. Tällä hän tarkoitti, että kansainvälisen yhteisön olisi painostettava nimenomaan Israelia.

Kuten historia on osoittanut, Israel kykenee toimimaan kansainvälisen yhteisön sääntöjen mukaan. Kysymys on enemmän siitä, pystyvätkö Palestiinan tahot – Hamas ja Fatah – ensin löytämään sisäistä kompromissia ja toisaalta jatkamaan neuvotteluja Israelin kanssa viimein tunnustaen sen olemassaolon. Ehkä ratkaisevassa asemassa muutoksen edistämiselle olisi arabimyytin purkaminen.

Uushistorioitsija Benny Morrisin sanoin (käännös AH):

”Eräs Palestiinan kansallisliikkeen luonteenpiirre on ollut palestiinalaisten kuva itsestään ikuisina uhreina – ottomaaniturkkilaisten, brittihallinnon, sionistien, amerikkalaisten – kuitenkaan koskaan hyväksymättä, että suurelta osin he ovat omien virheidensä ja kyvyttömyytensä uhreja. Palestiinalaisessa maailmankatsomuksessa he eivät koskaan ole väärässä, heidän epäonnensa on aina toisten syytä. Väistämättömänä korollaarina heidän haluttomuudelleen tunnustaa oma historiallinen toimijuutensa on ollut jatkuva palestiinalainen valitus – pelkäänpä, että se on oikea termi – joka kohdistuu ulkomaailmaan, että sen on pelastettava se [Palestiina] jostain, mikä on yleensä heidän omaa aikaansaannostaan.” (Morris, 2003.)

Palestiinalaiset voivat kyllä valittaa, että Israel pommittaa ja ulkomaailma painostaa, mutta Lähi-idässä ei tulla kokemaan pysyvää rauhaa niin kauan kuin Palestiina ei tunnusta Israelin oikeutta suvereeniin valtioon. Rauhan mahdollisuudet olivat parhaat Israelin itsenäistyessä.

Toivokaamme, että seuraavien vuosikymmenten aikana Lähi-itään saadaan pysyvä rauha.

•

Artikkelin pääkuvassa israelilainen sotilas Gazan kaistaleella. Kuvan lähde: iStockphoto.

•

Lue myös:

Kamppailu tiedon tuotannosta ja tuhoamisesta Palestiinassa

Kuka kiistää holokaustin?

Akateeminen boikotti ‒ vähintä mitä yliopistot voivat tehdä kansanmurhan ja opinmurhan estämiseksi